Pirkanmaalla otettiin joulukuun alussa 2010 käyttöön uusi verkkokirjastojärjestelmä. Myönteiset odotukset ja ihastunut ensivaikutelma vaihtuivat monella pian typertyneeksi hämmennykseksi. Uudessa järjestelmässä oli norsunkokoisia aukkoja: joko uudet palvelut eivät toimineet tai vanhan verkkokirjaston hyvät ominaisuudet oli kenenkään toivomatta hävitetty. Lisäksi uusi verkkopalvelu takkuilee ja hidastelee ihan kuten vanhakin. Kirjastohenkilökunta pyyteli asiakkaita antamaan palautetta varsinkin nettisivuilla olevan palautelomakkeen kautta. Järjestelmän aukkoja oli kuulemma vielä mahdollisuus korjata. Muutama toiminto onkin parantunut, mutta perusongelmat pysyvät. Verkkokirjasto on netti-infon mukaan kehitystilassa vielä Lainan päivään eli helmikuun kahdeksanteen saakka, mutta muutamat kirjastotyöntekijät ovat jo havaittavasti olleet nostamassa käsiä ylös.
Mistä on kysymys? Miksi vanhat viat vaihdettiin uusiin vikoihin, vaikka kaiken oli tarkoitus parantua? Eräs tuttu kirjastotyöntekijä ihmetteli minulle ääneen, minkä tähden käyttöön otettiin keskeneräinen järjestelmä. Eikö verkkokirjastoa olisi voitu antaa kehitellä rauhassa loppuun asti? Niinpä, tekisi mieli huoahtaa, ellei asia olisi paljon monimutkaisempi. Väitän, että valmiin verkkopalvelun tarjoaminen tilaajalle on nykyisessä yhteiskunnallisessa käytännössä täysi mahdottomuus. On hyvien tapojen mukaista, että tuottaja toimittaa tilaajalle raakaversion, joka viimeistellään vasta tilaajan pyytämien parannusehdotusten mukaan. Niin palvelun tuottaja voittaa aikaa ja – kuten tässä vaiheessa jokainen ymmärtänee – rahaa. Se, että kirjaston asiayhteydessä verkkopalvelun ongelmat päätyvät asiakkaiden todettaviksi, ei ole tuottajan ongelma. Se, että asiakkaiden lisäksi myös tilaajan edustajat (kirjaston henkilökunta) valittavat, osoittaa markkinataloudellisesta näkökulmasta vain, etteivät he hallitse hyviä tapoja.
Oletetaan, että kapitalistisesta tapakulttuurista huolimatta verkkokirjastojärjestelmän puutteet saadaan vielä joskus korjatuksi. (Näin ei ole käymässä Pirkanmaalla, mutta oletus onkin teoreettinen.) Se ei kuitenkaan poista itse verkon toiminnan ongelmia. Kirjaston nettisivut kansankielellä sanoen jumittavat jatkuvasti, mihin järjestelmänvaihdos ei ole vaikuttanut mitenkään. Missä vika – keskuskoneen alikapasiteetissako? Totta on, että Tampereella kirjaston alibudjetointi on paha ongelma, ja syypää siihen on kunnallispolitiikan porvarihegemonia. Varsinainen villakoiran ydin ei silti ole Tampereella, vaan tietokonelaitteistojen ja -ohjelmistojen kehityskeskuksissa. Niissäkin vallitsee kapitalistinen toimintalogiikka, joka syytää tuotteet markkinoille jo kauan ennen kuin ne olisivat valmiita. Tässä yhteydessä rahaa ei tällä menettelytavalla pyritä säästämään, vaan voittamaan. Se, että nykyiset laitteisto- ja ohjelmistovalmistajat lykkäävät tuotteensa markkina-aseman varmistamiseksi heti ensimmäisen teoreettisen tilaisuuden tullen myyntiin, ei ole enää edes riskinottoa ostajien kustannuksella, vaan normi. Jos yksi firma päättäisi olla hyvis ja viimeistellä tuotteensa loppuun saakka, se menettäisi hitautensa tähden markkinat. Ei auta osoittaa sormella kapitalistia, vaan kapitalismia.
Ei pitäisi olla mikään salaisuus, että ohjelmistojärjestelmien täytyisi kaiken järjen mukaan toimia paljon sujuvammin kuin 1990-luvun lopulla. Teknologinen kehitys on rynnännyt toistakymmentä vuotta eteenpäin sitä vauhtia, joka kaikkien näennäiskaunopuheiden mukaan on mahdollista vain kapitalismissa. Sosialistisia järjestelmiä on syytetty siitä, että kilpailun puuttuessa asiat eivät kehity. Jos yhteiskunta päättää, että kansalle riittää PC 386, silloin kansalle jaetaan kolmikasikuutosia, vaikka kapitalistisessa naapurimaassa gigantium on jo esihistoriaa. Väitän kuitenkin kokemuksen – ei ohjelmoinnista, vaan käytöstä – tuomalla ns. rintaäänellä, että yksinkertainen ja toimiva ohjelma on kaikki, mitä oikeasti tarvitaan. Hyvä perusjuttu toimii pienemmälläkin keskusmuistilla ja kaistanleveydellä. Olen perusteellisen varma siitä, että kapitalistinen tuotantojärjestelmä tuottaa laitteiden ja ohjelmien lisäksi myös kysynnän, enkä nyt edes puhu yhteiskuntafilosofiaa vaan teknistä asiaa: jos mikään tuote ei ikinä toimi niin kuin pitäisi, tarvitaan aina seuraava parempi tuote, jonka kysyntä on näin ollen tuotettu jo vikojen muodossa edeltäjäänsä. Punalippu nousee ylös, kun miettii, kuinka paljon tähän täysin turhaan tuotekehityskuplaan on tuhlattu ohjelmoijien työtunteja, yhteiskunnan tukirahoja, ostajien rahoja, sähköverkon käyttämää energiaa ja raaka-aineita metalleista öljyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti