Pessimistinen puolue

Jokainenhan meistä on heitä kohdannut. Ihmisiä, jotka toteavat, ettei millekään voi tehdä mitään, kun asiat menevät niin kuin menevät. Ihmisiä, joiden mielestä olisi pitänyt toimia jo vuosia sitten, nyt on liian myöhäistä. Ihmisiä, jotka ovat uskoneet ja toivoneet, mutta pettyneet, eivätkä siitä opiksi ottaneina enää usko tai toivo. Ihmisiä, jotka levittävät pessimististä manifestiaan yhtä vimmatusti kuin muutkin "puolueet" omiaan. Ihmisiä, joilla kaikesta huolimatta on terävän kriittisiä yhteiskunnallisia mielipiteitä.

Valtakunnallisten vaalien äänestysprosentti on Suomessa pidemmän aikaa laskenut. Moni älynjättiläinen tekee tästä päätelmän, ettei politiikalla ole enää sijaa ihmisten maailmassa. Kattia kanssa (miau). Kuka hyvänsä silmät ja korvat auki pitävä huomaa, että vuonna 2010 kansa on puhunut ihan hirvittävästi politiikkaa. Tähän liittyen äänestysprosentti voi nousta kevään 2011 eduskuntavaaleissa, mutta siitä huolimatta lukema ei kuvanne totuutta. Äänestämättä jättää jälleen tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka eivät usko mahdollisuuksiinsa vaikuttaa, vaikka poliittista ja yhteiskunnallista näkemystä löytyy. Moni heistä tosin uskoo vaikuttavansa jättämällä äänestämättä: poliittinen järjestelmä joutaa tunkiolle, eikä sitä haluta tukea. Samalla jää huomaamatta, että nykyisten puolueiden joukosta löytyy sellainenkin vaihtoehto, joka haluaa muuttaa poliittisen järjestelmän.

Vasemmistopuolueilla on näiden vaalien alla enemmän asiaa kuin pitkään aikaan. Syytä onkin. Hyvinvointiyhteiskuntaa ja jopa demokratiaa on heitelty haaskalinnuille, ja lisäksi hallitus on nähty – erään kommentin mukaan – kaikkien aikojen ympäristövihamielisimpänä. Yksi toisen jälkeen päätökset ovat olleet sellaisia, että hyväksyäkseen ne on täytynyt olla sysimusta kapitalistiporvari. Tähän tilannekuvaukseen yhtyy hyvin moni pessimisti. Mutta missä esimerkiksi minua se lietsoo kapinaan, toisilla se vain ruokkii pessimismiä. Se on kuin kilometrin paksuinen muuri, jonka kaataminen vaatii loputtomasti energiaa ja suunnittelua.

Asiaa täytyy tietysti puhua. Ihmisten on hyvä löytää hallituspuolueiden ja kahden gallupeissa suurimman oppositiopuolueen latteuksille todellinen vaihtoehto. Mutta vasemmistopuolueiden pitää huomata myös, että yllättävän iso osa ihmisistä tietää ne asiat jo. Usealle pessimistille puhkituttujen yhteiskunnan epäkohtien läpikäyminen on yhtä lailla latteutta, tarpeetonta toistoa, jolla on enintään merkitys "kertaus on opintojen äiti". Eikä sekään nostata kapinamieltä, vaan syventää pessimismiä.

Kevään vaalien suurin haaste vasemmistopuolueille onkin sen perusteleminen, miksi nyt 1) kannattaa ehdottomasti äänestää ja 2) täytyy äänestää puoluetta, joka oikeasti vaatii muutosta. Tyhjänpäiväisiin lupauksiin ovat kaikki kyllästyneitä, mutta todellinen muutos ilmeneekin myös palopuheiden ulkopuolella. On uskallettava heiluttaa sitäkin oksaa, jolla itsellä on toinen jalka. Yksi kaikkein tärkeimpiä lähtökohtia on mielestäni, että vaikka demokratialla on välillä pyyhitty takapuolta ja päätöksentekoa ulkoistettu poliittisilta elimiltä, periaatteessa valta kuuluu edelleen kansalle. Vaaleilla valitulla eduskunnalla on perustuslaillinen oikeus ottaa yhteiskunta haltuunsa, kunhan sillä riittää poliittista tahtoa. Eduskuntavaaleissa siis äänestetään myös siitä, voiko asioille tehdä jotain, onko vielä liian myöhäistä, ja onko kaikki sittenkin uskon ja toivon arvoista.

Huono demokratia lakkauttaa itsensä

Suomen poliittista järjestelmää on tavattu "pikkuvioista" huolimatta kehua. Täällä ei oletettavasti peukaloida äänestystuloksia niin kuin Valko-Venäjällä. Täällä ylipäänsä saa äänestää toisin kuin diktatuureissa. Täällä on useita puolueita, emmekä joudu valitsemaan kahdesta pohjimmiltaan samantyyppisestä kuten Yhdysvalloissa. Kaikki poliittisen systeemimme erinomaisuus on siis verrattuna johonkin toiseen. Tiedämme, että USA pitää itseään demokratian ylimpänä puolustajana maailmassa, vaikka kriittisen suomalaisen silmissä sikäläinen systeemi on demokratian irvikuva. Kaikki on suhteellista, vai onko?

Uskon, että myös USA alun pitäen pyrki olemaan aidosti demokraattinen. Niin Suomikin. Mutta Yhdysvallat on kansanvalta jättänyt aikoja sitten, ja nyt sama prosessi on tapahtumassa täällä meidän kotimaassamme. Eduskunnassa ei viihdytä, presidentiksi ei oikein löydy tarjokkaita ja amerikkalainen konsulttitoimisto kirjoittaa hallitusohjelman. EK, Etla, firmojen johtoportaat ynnä muut lobbarit vaikuttavat päätöksentekoon joko suoraan porvaripuolueiden ja -ministereiden tai välillisesti eduskunnan virkamiesten kautta. Näistä asioista minäkin olen jo aiemmin kirjoittanut.

Uusin tyrmäys on eduskunnan hanke muuttaa vaalisysteemiä entistä epädemokraattisemmaksi. Vaaleihin osallistuville puolueille aiotaan asettaa valtakunnallinen äänikynnys, jota ylittämättä ei puolue saa yhtään edustajaa läpi, vaikka suhteellinen äänimäärä oikeuttaisikin läpimenoon omassa vaalipiirissä. Lisäksi puolueiden väliset vaaliliitot aiotaan kieltää. Ja edelleen (eduskunnan määräämää) vaalitukea saavat ainoastaan eduskuntapuolueet.

Hankkeen päämäärä on selvä: uudet tulokkaat halutaan pitää eduskunnasta ulkona. Nykyisille eduskuntapuolueille tämä sopii, sillä niiden asema (ehkä kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta – kevään eduskuntavaalit näyttäkööt) on verraten vakaa. Vihreä liitto aiotaan kanonisoida eduskunnan ekopuolueeksi, perussuomalaiset protestipuolueeksi ja vasemmistoliitto tietysti vasemmistopuolueeksi. Jokaisessa näistä ryhmistä on sen verran omahyväisyyttä, että ne uskovat oikeasti täyttävänsä niiden haltuun osoitetut tontit. Todellisuudessa tietysti vihreät eivät uudessa kampanjassaan edes ilmaise luontoarvojaan, persujen protesti on pinnallista ja näennäistä, ja vasemmistoliittokin edustaa melko laimeaa vasemmistolaisuutta. Kahdeksan puolueen valtajärjestelmä on paljon moninaisempi kuin kahden, mutta silti pelinavaus samaan suuntaan.

Miksi uusia tulokkaita niin väheksytään tai kavahdetaan? Nyt tarvitaan kaikille tuttua korruption käsitettä. Vaalituki on tietysti selvä lahjus: "Kun meillä on tämä konsensus, autetaanpa siitä hyvästä kaikkia osallisia taloudellisesti." Konsensus on tietysti pelkkä illuusio, kuten demokratiakin. Poliittisen vallan yläpuolella on muita valtatyyppejä kuten taloudellinen ja hegemoninen valta. Pysyäksemme eduskuntapuolueissa: SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja perussuomalaisten yhteyteen perustuva, edes laimeasti porvarivallan kyseenalaistava yhteistyöjuntta ei ole nyky-Suomessa mahdollinen. Näennäisesti sen tekevät mahdottomaksi osapuolten keskinäiset (risti)riidat. Niistä hyötyvät yhteiskunnan varsinaiset vallanpitäjät, joita edustaa lähinnä kokoomus. He säätelevät ison rahan (joka ohjaa mm. valtamediaa) ja hegemonisen "uskottavuuden" avulla pienempien poliittisten ryhmien suhteita mieleisikseen. Nyt eduskunnassa on sellainen pakkaus, joka vallanpitäjien näkökulmasta toimii: moninaisuuden illuusio säilyy, mutta henkisen korruptoituneisuuden tähden kukaan ei oikeasti heitä kapuloita rattaisiin.

Asioita tutkailevalle on päivänselvää, että suurin uhka eduskuntapuolueille on Suomen kommunistinen puolue, joka on kunnallispolitiikassa osoittautunut kiusankappaleeksi. Pienempiä uhkia edustavat ajoittaiset ilmiöt, joihin myös ei voi luottaa – tulevissa vaaleissa piraattipuolue ja Muutos 2011. Mutta vain SKP:llä on tukenaan sen kokoluokan kannatus ja historiallinen jatkumo, että se ilmestyy aina vaaleihin niin kauan kuin tätä ei avoimesti kielletä. Jos kommunistit saisivat yhdenkin ehdokkaansa eduskuntaan, hän olisi täysin lahjomaton ja räikeästi muista erottuva eduskunnan jäsen. Hän puhuisi poliittisen järjestelmän mädännäisyydet näkyviksi ja osoittaisi muut kansanedustajat viime kädessä yhden ja saman palvelijoiksi. Tai mikä vielä pahempaa, hän voisi monissa tapauksissa saada tuekseen hyväntahtoisia edustajia esimerkiksi vasemmistoliitosta, vihreistä tai perussuomalaisista. Se olisi valekonsensukselle myrkkyä. Nyt aiotaan säätää laki, joka tekisi kommunistikansanedustajasta toistaiseksi mahdottoman ajatuksen. Sen tähden kommunisti onkin äänestettävä eduskuntaan nimenomaan näissä vaaleissa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Demokratian supistumisella ja supistamispyrkimyksillä on selvä yhteys muihin viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin. Ne edustavat suuren rahan ja todellisten vallanpitäjien (raha – hegemonia – porvariluokka) asiaa, eivät "kansan", jota eduskunta on edustavinaan. Viimeaikaiset pyrkimykset leikata julkista taloutta entisestään ja järjestää rikkaalle kansanosalle rahalla etuoikeuksia ajavat ihan samaa asiaa. Suomalaisen demokratian ainaisen kehumisen tehtävä on varmistaa selusta. Ihmisille tarjotaan yhteisistä asioista vieraannuttavaa hömppää lööppijulkkiksineen ja tositeeveineen, eikä asioihin perehtymistä pidetä arvossa. Tulevien eduskuntavaalien avainkysymykseksi tarjotaan maahanmuuttoa, mitä harhaa ylläpitää joukko yliaktiivisia nettikeskustelijoita. Tällainen "demokratia" ei enää yllä niihin asioihin, joilla oikeasti on suuri yhteiskunnallinen merkitys, sillä ihmiset vieraantuvat noista asioista ja luovuttavat usein mielellään päätösvallan "asiantuntijoille". On muistettava, että natsitkin äänestettiin 1930-luvun Saksassa valtaan demokratian puitteissa. Huono demokratia lakkauttaa aina itsensä, ja juuri niin on Suomessa nyt vähällä käydä.

Työstä ja vähän taistelustakin

Työ on kummallinen asia. Sekä Raamatussa että Neuvostoliiton laissa on kirjoitettu: "Joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä." 1950-luvun harrastehirvitys Mieleni minun tekevi sanoo yksiselitteisesti: "Jokainen ihminen kaipaa työtä." Poliittiset päättäjät ylistävät kilpaa työn merkitystä. Julkkikset julistavat, että työ auttaa toipumaan menetyksestä ja välttämään masennusta. Ja kaikesta huolimatta en tunne montakaan ihmistä, joka ei heti lopettaisi työntekoa, jos siihen avautuisi taloudellinen tilaisuus.

Tosiasia on, että ihmiskunta on aina tehnyt kaikkensa välttääkseen liikaa työntekoa. Teknologisen kehityksen idea pohjautuu siihen. Kun kapitalismi vakiintui Eurooppaan, se antoi tehtaiden ja kauppayhtiöiden johtajille mahdollisuuden pitäytyä "vastuun" nimissä työnteosta yksinkertaisesti teettämällä hommat toisilla. Työläiset ajautuivat ihmisarvottomiin oloihin, joissa työtä teetettiin valtaosa vuorokaudesta ja palkkakin saatettiin maksaa yhtiön omina tuotteina. Syntyi vanha työväenliike, jonka uskomaton saavutus mm. Suomessa oli 8-tuntinen työpäivä. Myöhempinä vuosikymmeninä painotus on muuttunut: työväestön palkat ovat nousseet huomattavasti, mutta töitä teetetään jälleen usein toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Nyt kahdeksan tunnin ylittävää osaa kutsutaan "ylityöksi" ja siitä maksetaan ylimääräinen korvaus.

Kun Tampereen Vihreän puolueen järjestämässä kapakkapolitiikkaillassa puhuttiin työstä viime lokakuussa, joku otti esiin vanhan ajatuksen kuusituntisesta työpäivästä. Illan alustaja, prekariaattiin perehtynyt Jukka Peltokoski otti heti hälyttävän puolustuskannan: ei. Hänen ilmeiseksi yllätyksekseen paikallaolijat näyttivät olevan aiheeseen mieltyneitä. Yksi keskustelija muistutti, että mitä vähemmän työ sitoo aikaamme, sitä enemmän ehdimme muuttamaan yhteiskuntaa. Lopulta alustajakin antoi periksi ja suostui katsomaan työajan lyhentämistä yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Peltokosken reaktio jätti pohdiskeltavaa. Miksi työtä käydään niin usein ensi tilassa puolustamaan? Lisäosviittaa tarjoaa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen toiminta erityisesti sodanjälkeisenä aikana. Työajan lyhentäminen entisestään ei ole koskaan ollut asialistalla. Palkkojen nostaminen tekee työläisistä rikkaita, muttei vapaita. Marxin ja Engelsin julistusta "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen" on sorkittu: sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike käyttää sitä muodossa "kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen". Lisäksi monia on hämmentänyt, miksei ay-liike aktivoidu nykyistä enemmän työttömyysasiassa. Onko unohdettu, että työttömät ovat työläisiä, joille ei riitä töitä? Vai muistetaanko se aivan nimenomaan?

Täytyy muistaa, että työväellä on aina vastapuolikin olemassa vaatimuksineen. Tehdastyöläisten kammottavat olot sijoittuvat aikaan, jolloin ei ollut demokratiaa. 1900-luvun alussa demokraattinen järjestelmä oli luotava, sillä muuten työläiset olisivat pysäyttäneet koneet. Kapitalisteilla ei ollut sen joukkovoiman edessä vaihtoehtoja. Siitä alkaa työväenliikkeen hämmentävä transformaatio yhteiskunnan tasapainoa horjuttavasta tekijästä yhdeksi sen ylimmistä ylläpitäjistä. Kehitys olisi ymmärrettävä, jos järjestelmä olisi lineaarisesti parantunut, mutta se on tulkintavirhe. Erityisesti 1980-luvulta alkaen kehitys on ollut yhteiskunnan alimman luokan osalta negatiivista. Sosiaalidemokraattien tyypillinen antikommunismi ei selity yhtään enempää.

Voisin ehdottaa, että kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ikään kuin "kaappasi" sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen – Suomessa tämä tapahtui kansalaissodan (luokkasodan) jälkeen 1920-luvulla. Systeemi syötti liikkeeseen omat arvonsa, ja liike nieli ne selkä seinää vasten: viimeistään lapuanliike, Mäntsälän kapina ja IKL näyttivät, mitä väärällä puolella aitaa seisoville tehdään. Sen päälle tulivat talvisodan "ihme" ja sodanjälkeinen totalitaarinen isänmaallinen propaganda. Sos.dem. liike käsitti, että sen oli syytä pelata vallanpitäjien säännöillä, ja jos niillä pelattiin, selkeissä talousluvuissa mitaten hyödyttiin. Tänä päivänä kapitalismin säännöt vaativat mahdollisimman suuren työmäärän teettämistä mahdollisimman pienellä työntekijämäärällä. Ylityökorvaus on pieni paha, varsinkin kun työläisen on huono valittaa ylityöstä, koska hänellä on laillinen oikeus kieltäytyä siitä. Väliäkö sillä, jos hän saa potkut – työttömissä kyllä riittää reserviä. Niinpä sosiaalidemokraattinen ay-liike jatkaa pelailua vallanpitäjien säännöillä, hyväksyy niin työttömyyden kuin ylityöt ja keskittyy palkankorotusvaatimuksiin. Saahan isommilla palkoilla helpommin omistusasunnon, auton, ylellisyystavaroita ja pääsylipun yläluokan elämäntapaan.

Itse olen ollut työttömänä valtaosan tutkinnon suorittamisen jälkeisestä ajasta. Ollessani töissä olen aina havainnut, että viiden työtunnin jälkeen työtehoni lopahtaa säännöllisesti. Kokopäivätyössä stressaannuin valtavasti, kun tuntui, etten ehtinyt "omana aikanani" tehdä mitään kiinnostavaa tai oikeasti tärkeää. Työn ylistäjien ja puolustajien silmissä olen tietysti vastuuton luopio, mutta haluaisin esittää mielestäni pätevän kysymyksen: eikö olisi oikeasti yhteiskunnan (ei vain sen nykyisten vallanpitäjien) etu, jos työ jaettaisiin uudelleen, yhä useampi saisi työpaikan, kaikki saisivat toimeentulon eikä kukaan saisi burn-outia? Eikö olisi kokonaisvaltaiselle ihmisyydelle hyödyksi, jos raksatyöläinen ehtisi muutakin kuin rakentaa ja levätä, hoitsu muutakin kuin hoitaa ja levätä, myyjä muutakin kuin myydä ja levätä, ohjelmoija muutakin kuin ohjelmoida ja levätä? Ja keneltä se olisi pois? Progressiivinen verotus tasaa tuloja joka tapauksessa, kunhan se maltetaan säilyttää. Ettei vain pieni kiltti sosiaalidemokraattinen ay-työläinen ajaisi kapitalistin etuja?

Missä vanha vasemmisto luuraa?

Moni on varmaan miettinyt, mihin katosivat ne vanhat vasemmistolaiset, joita vielä 1980-luvulle asti tunsi ja tiesi olevan melkein joka paikassa. Käänsivätkö he takkinsa ja ryhtyivät porvareiksi? Kuolivatko he? Vai eivätkö he enää politiikkaan pettyneinä äänestä vaaleissa? Varmaan kaikki nuo ovat yksittäistapauksissa totta. 2000-luvun alussahan tehtiin monen mielestä yllättävä tutkimus. Juuri, kun media oli välittänyt "yleiseen" tietoon kuvan 60–70-luvun vasemmistolaisista, jotka ovat kääntäneet takkinsa ja myyneet periaatteensa, väittikin tutkimus, että he ovat päinvastoin uskollisia vanhoille ihanteilleen. Asiaan liittyy tasa-arvon, rauhan ja luontoarvojen kunnioittamista sekä vasemmiston tai vihreiden äänestämistä. Miltähän asia näyttäisi nyt, kun vihreät ovat ryhtyneet oikein toden teolla kaupittelemaan ihanteitaan?

Itse olen törmännyt kiintoisaan ilmiöön: vanhoja vasemmistolaisia tulee vastaan melkein joka paikassa. Heitä on kirjastotyöntekijöinä, divarinpitäjinä, oppilaitosten opettajina, istuu kapakoissa ja tietysti vaikuttaa täällä netissä. Kun heidän kanssaan vaihtaa muutaman sanan vanhoista vasemmistolaisista ajoista, he tuntuvat olevan muistojensa kanssa ihan kotonaan. Niihin ei liity oikeistohegemonian kuvittelemaa häpeää tai edes nykytilan aiheuttamaa vieraantumista. Hyvin mahdollisesti keskustelu päättyy vanhan vasemmistolaisen lausahdukseen, että voi, kunpa nytkin olisi vastarintaa, sille olisi tarvetta enemmän kuin koskaan ennen.

Yllä olevasta tietysti välittyy kuva passiivisuudesta ja luovuttamisesta. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Vanhat vasemmistolaiset ovat usein kadottaneet oman viiteryhmänsä ja sen läsnäolon tunnun. Niinpä kukaan ei ole heille sanomassa, että nyt rivit kokoon, äänestetään Meidän Puoluetta. Uskon, että Vasemmistoliiton ja SKP:n potentiaalinen yhteiskannatus ei suinkaan jää alle 10 prosentin, niin kuin tyhmempi voisi gallupeista päätellä, vaan saattaa olla jopa kaksinkertainen. Niitä, jotka eksyksissään äänestävät satunnaisesti edellä mainittujen sijaan SDP:tä, vihreitä, "protestipuolue" perussuomalaisia tai peräti keskustaa, tai jättävät tyystin äänestämättä, voi olla moninkertaisesti siihen ydinjoukkoon nähden, joka tietää ja muistaa oman paikkansa. Aika moni "liikkuva" on 1990- ja 2000-luvuillakin äänestänyt vasemmistoa, mutta niitä, jotka ovat päätyneet johonkin muuhun vaihtoehtoon, on vaalista vaaliin yksinkertaisesti enemmän.

Mieleen tulee kysymys: miten saada nämä liikkuvat vanhat vasemmistolaiset oman alkuperäisen joukkonsa pariin? Puolueet ovat viime vuosikymmeninä tehneet kaikkensa vedotakseen nimenomaan nuoriin äänestäjiin, mutta silti nuoret ovat yhä verraten passiivisia. Yllättävän hyvin nuoriin on onnistunut vetoamaan Vasemmistoliitto, jonka nykyisestä kannattajakunnasta lokakuun Suomen Kuvalehden tutkimuksen mukaan 5 % ei vielä viime eduskuntavaaleissa saanut äänestää (Kokoomuksella ja persuilla luku on 3 %). SKP taas voi hyvinkin vedota nuoriin vasemmistoradikaaleihin. Nuorten suhteen ei siis välttämättä ole hädän päivää! Miten olisi, jos katseet yllättäen suunnattaisiinkin ennen 1970-lukua syntyneisiin ikäluokkiin – ja nimenomaan liikkuvien tuhlaajapoikien ja -tyttöjen kutsumiseksi takaisin kotiin?

Kaupunkien kulttuurivasemmistoa varten minulla on idea. Järjestetään Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa ja muissa keskuksissa puolueiden ja järjestöjen yhteistyönä kulttuuri-iltamat, joihin kutsutaan esiintymään muutama menneiltä vuosilta tuttu vasemmistolainen laulaja, puhuja, runoilija ja/tai muu tulkitsija. Kootaan samoihin tiloihin myös näyttely valokuvista ja lehtileikkeistä, esitetään lyhytelokuva tai pari, nostatetaan yhteisfiilistä eikä puhuta liikaa politiikkaa, etteivät vanhat puoluepolitikoinnilliset ristiriidat pulpahda pintaan. Ruokaa ja juomaa on oltava saatavilla. Juhlavieraat tapaavat vanhoja vasemmistotuttujaan, jotka ovat vuosikausia piileksineet kirjastoissaan, divareissaan, oppilaitoksissaan, kapakoissa ja netissä. Pois lähdettäessä heillä on ihastunut olo: vihdoinkin, pitkän liikunta- ja eksymisajan jälkeen, he ovat löytäneet kotiin.

Antikommunismin anatomia

Jonkin aikaa kommunistien nettikirjoittelua seurattuani olen yhdestä asiasta sekä kiusaantunut että hieman huvittunut. Missä kaksi kommunistia tapaa, siellä on myös kolmas heitä parjaamassa. On tietysti mielenkiintoinen kulttuurinen ilmiö, että huolimatta ainakin näennäisesti vähäisestä kannatuksesta kommunismi näyttäytyy joillekuille niin pahana mörkönä, että sitä täytyy heti sännätä suinpäin vastustamaan. Silti punalipun kantajille voisi joskus toivoa myös rauhaa.

Olen mielessäni muodostanut hypoteesin antikommunismista suomalaisessa yhteiskunnassa. Malli voi olla sovellettavissa muihinkin läntisiin yhteiskuntiin, mistä en ole varma, koska en elä niissä enkä varsinaisesti tunne niitä.

Antikommunismin kannalta on olemassa neljä karkeasti jakautuvaa ryhmää. Ensimmäisenä saa esittelyvuoron ryhmä nimeltä kapitalistiporvarit. Heidän yhteiskunnallinen asemansa on korkea ja toimeentulonsa leveä. Sosialismia ja kommunismia he tietysti vastustavat, mutta tuskin pelkäävät. Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kapitalistiporvareilla ei ole hädän päivää, sillä Elinkeinoelämän keskusliitto hoitaa heidän lobbauksensa politiikassa ja kokoomus politiikan käytännön. Kiire vain joskus vaivaa, kun täytyy lentää kokouksiin tai edustustilaisuuksiin milloin minnekin eikä ehdi pössytellä sikaria ja nauttia konjakkia. Onneksi jupahtavan "menevän miehen" look on edelleen/jälleen trendikäs.

Varsinaiset antikommunistit ovat kapitalistiporvareiden uskollisia käsikassaroita siitä huolimatta, etteivät he itse tiedä olevansa. Nämä tee se itse -aktivistit porhaltavat joka paikkaan julistamaan uskoaan, että kommunismi on uhka suomalaiselle yhteiskunnalle. Niitä uhkia tosin on yleensä muitakin. Populistiseen oikeistoon lukeutuvat antikommunistit ovat suunniltaan joka ainoasta vasemmistolaisesta sanasta, vaikka heidän omat sanansa yrittäisivätkin osoittaa kommunisteja lähinnä naurunalaisiksi. Antikommunisti ei ole niin vauras, että menettäisi paljonkaan sosialistisessa vallankumouksessa, mutta silti hän wannabe-kapitalistiporvarin tavoin käyttäytyy kuin menetys olisi aivan lohduton. Samalla hän paradoksaalisesti pitää itseään yhteiskunnan sorrettuna, jota vasemmisto yrittää lypsää. Oikeasti häntä lypsää enintään kokoomuslainen oikeisto, mitä antikommunisti ei kapitalismiin viehtyneenä huomaa.

Kriittiset maan hiljaiset ovat mitä sympaattisin ihmisryhmä, joka sisimmässään ei hyväksy riistokapitalismia eikä vasemmistoaatteen sortoa, mutta ei ilmaise asiaa kuin enintään kysyttäessä tai pyydettäessä ja antaa näin ollen ikävillekin ilmiöille hiljaisen, "demokraattisen" hyväksynnän. Kriittiset hiljaiset ehkä uskovat kaikkien SDP:stä, vihreistä tai jopa keskustasta vasemmalle lukien olevan hyvällä asialla, "ihmisen asialla". Samalla he vähättelevät omia vaikutusmahdollisuuksiaan, vierastavat kannanottoja ja uskovat edustukselliseen demokratiaan. Moni maan hiljaisista kokee – ymmärrettävästi – ettei heidän asiansa ole yhteiskunnallinen vaikuttaminen vaan arki, työ ja koti.

Edellistä ongelmallisempi ryhmä on vieraantuneet maan hiljaiset. Nimi on siinä mielessä valintakysymys, etteivät tähän ryhmään kuuluvat ihmiset välttämättä pidä itseään yhtään vieraantuneina. Hehän tietävät julkkisjuorut, TV-sarjojen viimeiset käänteet ja/tai liudan ajankohtaisia urheilutuloksia. He ovat otollista, vaikkakin oikullista, kohderyhmää kaikille mediassa paistatteleville ideologisille ryhmille, sillä heiltä puuttuu kyky ja pyrkimys varsinaiseen kritiikkiin. Jos ryhmään kuuluva yksilö on sattunut elämään vihertävien vaikutteiden keskellä, hän äänestää todennäköisesti vihreitä, jos taas populististen niin perussuomalaisia. Kommunismista puhutaan kysyttäessä pahaa, ja mielipiteet perustellaan pintapuolisilla kliseillä itäblokin köyhyydestä ja Stalinin vankileireistä.

Itse en ole antikommunisti enkä SKP:n jäsen. Jotenkin tällaisten kuvioiden hahmottamiseen liittyy tunne, että jollei sitä ennen ole kommunisti, sen jälkeen kyllä viimeistään.